Elokuu 2013 ja kokka kohti Prahaa.

Keskiäkäinen aikuismieslentopalloporukkamme teki taas joka elokuisen retkensä Keski-Eurooppaan, tällä kertaa Prahaan. Reissuun oli lähtenyt muitakin urheiluporukoita. Samassa koneessa matkusti Tapparan SM-liigajoukkue ja lentoasemalla törmäsimme Kalpan ja Jypin edustusmiehistöihin. Suomesta oli siis ainakin neljä huippukokoonpanoa yhtäaikaa viemässä urheilun ilosanomaa Tshekin tasavaltaan.

Praha on kaunis kaupunki. Kylläpä on yhtä kylää siunattu lukuisilla nähtävyyksillä. Vanha kaupungin kapeat kivikadut, komeat sillat, tyylikkäät aukiot, koristeellisesti rakennetut rakennukset ja tietenkin taiten pantu olut hakevat verstaistaan koko Euroopassa.

Mutta kun kerran urheilua harrastetaan, kiinnostaa myös penkkiurheilu. Samana viikonloppuna oli Prahassa tarjolla huippujalkapalloa ja sm-liigatason jääkiekkoa. Tutkailimme netistä etukäteen, että Sparta Praha – Jyp jääkiekko-ottelu voisi olla ainakin piipahtamisen arvoinen elämys. Lippujen hintakaan ei hirvittänyt, 50 kroonia eli alle kaksi euroa paikka kuin paikka. Halpaa siis.

Netissä ottelun kerrottiin alkavan klo 18.30, joten suuntasimme parin pirssin voimin kohti hallia ja olimme perillä, kun peliä oli ehditty pelata muutamia minuutteja. Tai niin me ainakin luulimme.

Hakeuduimme portille, niinkuin asiallisesti käyttäytyvien penkkiurheilijoiden tuleekin tehdä. Raotimme ovea, kun kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut myymään lippuja. Meitä oli vastassa pari ammattiinsa vakavasti suhtautuvaa turvamiestä, jotka puolikohteliaasti kyselivät, että mitä oikein suunnittelimme. No kerroimme tietysti, että ollaan kaukaa Suomesta asti tultu katsomaan, kun Jyväskylän pojat pelaavat laatuhokia paikkakunnan parhaita poikia vastaan. Saimme vastauksen, että ottelua oli viimehetkessä aikaistettu ja että ottelun kolmas erä oli juuri alkanut, eivätkä he enää olleet valmiit myymään meille lippua. Sisälle ei siis ollut asiaa.

Koetimme kohteaalisti selventää, että tässä ollaan tosiaan tultu oikein lentomakoneella matsia katsomaan, joten olisihan sitä kiva nähdä edes erän verran. Maksaisimme kyllä täyden lipun hinnan, totta kai. Nuorempi turvamiehistä oli ilmeisesti keskittynyt enemmän voimaharjoitteluun kuin henkisten voimavarojen kasvattamiseen, siksi nopeasti hänen muotonsa muuttui mustaksi ja leiskuvin silmin hän alkoi komentaa meitä poistumaan.

No sieppaahan sellainen suomalaista ja kun mukanamme oli vielä jääkiekkovalmentajanakin mainetta niittänyt mies, peräsimme kohtuullista kohtelua. Lehterit olivat korkeintaan puolillaan, joten kyllä sinnen puolitusinaa aikuisen iän saavuttanutta suomalaistakin mahtuisi. Eipä viistänyt kaukaa, ettemme saaneet saman tien pampusta. Kolmen millin irokeesi-kampauksella varustettu ”turvamies” oli jo tarttumassa kumipatukkaan, koska olimme hänen mielestään häiriköitä. Kaipa selvin päin liikkeellä olevat viisikymppiset suomalaiset näyttävät toimintauhoa tihkuvan voimamiehen silmissä häiriköiltä. Niin se kai sitten on.

No emme siis päässeet jääkiekko-otteluun. Hallin kuppilaan sentään pääsimme. Siellä me sitten tihrusimme tuskin matkatelevisiosta suuremmasta kuvaputkitelevisiosta, miten Jyppi pärjäsi.  Tappio tuli, rangaistuslaukauksilla. Ei siis mikään ikimuistoinen kamppailu, mutta kohtaamisemme turvamiesten kanssa teki ottelusta sellaisen, että muistamme sen varmasti lopun ikäämme.

No mitä me sitten teimme? No otimme tietysti taksit ja suuntasimme toiselle stadionille, jossa pelattiin supercupin loppuottelua Bayern Munchen – Chelsea. Emme me sinnekään sisälle päässeet, mutta sen me tiesimme jo etukäteen.