Kuusitoista reipasta vatsakerholaista suuntasi kaudenavausmatkalle Ukrainan Kiovaan 2. – 5.9.2010. Lentoterminaalista selvittyämme piti neuvotella paikallisten taksiyrittäjien kanssa sopiva hinta matkalle hotelliin. Teimme mielestämme hyvät kaupat, koko porukka mahtui samaan pikkubussiin ja matka sujui juohevasti pitkin viivasuoraa moottoritietä. Halpa oli halpaa ja paluumatkalla vielä puolet halvempaa.

Kiova on miljoonakaupunki, jossa asuvat ihmiset eivät halua puhua englantia ja katukilvet on kirjoitettu vain kyrillisin kirjaimin. Kauppahalli osoittautuikin rautatieasemaksi, keskustaan vievä katu johtikin paikalliseen Meriniittyyn, metromatkailu oli erityisjännää ja perunoita ei saanut tilattua vaikka kuinka olisi piirtänyt näköiskuvan ruokaliinaan.
Seljanka ja borsch-keitto maistuivat herkullisilta. Rasva oli kunnon kovaa versiota, eikä mitään monityydyttymättömän rypsähtänyttä mallistoa. Smetanaa tuotiin jokaiselle oma kermanekallinen jne.

Hotellin bisnescenterin opas osasi kyllä kertoa, mitä nähtävyyksiä kaupungissa on. Hänen piti vain ensin soittaa jollekulle jonnekin, joka osasi neuvoa. Tshernobyl-museosta hän ei ollut kuullutkaan, suuren isänmaallisen sotamuseon hän kyllä tunsi, mutta missä kummassa se oikein sijaitsee? Jalkapallostadionkin löytyi kartalta, mutta sekin edellytti puhelinsoittoa. Olisiko noin, että turismi on Kiovassa vasta myöhempien aikojen ilmiö?

Kaupungissa järjestettiin suuri ulkoilmatapahtuma Gogolfest, jota mekin pääsimme ihmettelemään. Teatteriryhmä killui ja pyöri valtavan nosturin aisan nokassa, musiikki pauhasi ja monet kymmenet esiintyjät panivat parastaan. Tilaisuus päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka edessä jopa Salon joulunavaussäihkintäkin kalpenee. Se, oliko kyseessä oranssi, ruskea tai vaikka turkoosi vallankumous, ei meille auennut. Matkassa ei ollut yhtään henkilöä, joka olisi osannut sanaakaan paikallista murretta. Mutta elämys oli yhteinen ja sehän on pääasia.

Valtaisat kerrostalokorttelit toivat auttamatta mieleen Neuvostoliiton. Talot olivat korkeita ja kaukaa katsoen komeitakin. Läheltä ränsistyminen jo näkyi paremmin. Sekin ihmetytti, että kun parvekkeet oli päädytty kattamaan, miksi jokaiseen asuntoon oli tehty erilainen versio. Joku oli hilannut korkeuksiin linja-auton kyljen, toinen kasvihuoneen ja joku oli päätynyt rakentamaan parvekkeen ihan paikan päällä. Kun niitä julkisivuja silmäili, tuli mieleen, että talvella maakaasua saattaa kulua hyvinkin hehtolitroittain ja silti lämpöä taitaa riittää vain harakoille.

Sikäläinen hintataso on erittäin matala. Keskipalkka on alle 150 euroa kuukaudessa, joten paikallisten ostosmahdollisuudetkin ovat rajalliset. Paikallinen peruselintarvike, kolmenvartin pullo vodkaa maksoi lähikaupassa 22 paikallista rahayksikköä eli euroina 2,20. Alkoholin hinnoittelu oli muutenkin yksinkertaista. Joka kioskissa oli vodkaa tarjolla, joko 50g tai 100g annoksina.

Joka tapauksessa Kiova on kaunis kukkuloiden kaupunki. Siellä asuu suuri joukko ökyrikkaita, jotka ajelevat Maybach, Porsche ja Lexus-merkkisillä autoilla ja sitten on vielä paljon paljon suurempi joukko niitä, joille köyhyys on tuttuakin tutumpaa. Keskiluokka näytti puuttuvan kokonaan. Me kuusitoista salolaista lentopalloilevaa urosta taisimme olla ainoat sitä paariaa.

Sunnuntaina 5.9. suuntasimme sinivalkoisin siivin takaisin tänne keskiluokkaiseen Suomeemme. Kun taksi yön pimeinä hetkinä kurvasi ykköstieltä Salon keskustaan, joku uuvahtanut matkamies tokaisi lakonisesti
”Eikö pojat olekin aika mukavaa, että me asumme täällä Salossa?” Ja niinhän se on. Ilman muuta.